SM-kisahumua 2014

Huhhuh, kiirettä pitää. Pääsykoerumbani starttasi tiistaina, joten sunnuntain ja maanantain vietin tiiviisti nenä kiinni kirjassa ja sitten matkustin Helsinkiin ensimmäiseen koitokseen. Viikon päästä istun jälleen paniikissa jossain päin Helsinkiä, samoin kesäkuun ensimmäisellä viikolla ja kesäkuun toisella viikolla. Onneks ens perjantain pääsykoe on viimonen, johon pitää lukea, joskin olen jo menettänyt toivoni Helsingin yliopistoon pääsemisestä, koska aika ei riitä valmistautumaan niin hyvin ku ois tarpeen. Mutta käydään nyt kuitenkin tsekkaamassa se biologiankin laitos sieltä, ehkä ens vuonna on sit parempi tuuri.

Nythän miun pitäis siis olla lukemassa biologiaa tuskanhiki valuen, mutta koska oon tehny koko päivän jo kaikkea muuta ni sama kai se on vältellä lukemista vielä vähän lisää ja kirjotella viimein tää SM-kisapostaus pois alta. Kahdesta ensimmäisestä kuvasta saan kiittää Varjaa tai Mysteriä, jätin oman kamerani suosiolla autoon, kun porukkaa oli niin paljon, etten olis ees ehtinyt kipittää kuvaamaan myyntipöytäni takaa.

Varja tuli meille torstaina ja ne pari päivää ennen kisoja meni omalta osaltani ompelukoneen parissa manatessa. Jopa pääsykokeisiin lukeminen olis maistunu paremmin ku loimien ompelu sillä järkyttävällä rakkineella. Viimeiset loimet valmistuivat perjantain ja lauantain välisenä yönä ehkä joskus kolmen ja neljän välissä, joten yöunet eivät ainakaan päässeet venähtämään turhan pitkiksi. Note to self: aloita myytävien juttujen ompelu seuraavalla kerralla aiemmin kuin pari päivää ennen kisoja.

Erittäin koomaisen sängystä ylös vääntäytymisen jälkeen pakkasimme kimpsut ja kampsut autoon ja lähdimme huristelemaan Varja ratissa Lahteen. Löysimme ilman suurempia vaikeuksia perille, mitä nyt Lahden liikennekulttuuri vähän hirvitti siinä keskustan läpi ajellessa.

Kisapaikalla olikin jo hurja määrä populaa ja jouduimme saman tien saarroksiin päästyämme myyntipisteillemme. Meidän piti kuitenkin hakea vielä Hilu, Kura ja Maikken junalta, joten jätimme tavaramme Mysterin ja Rouskun valvontaan. Palattuamme siltä reissulta, saimme suorastaan raivata tiemme ihmispaljouden läpi, jotta pääsimme purkamaan tavaroitamme. Kauppa kävi sutjakkaasti ja ensimmäisen puolen tunnin jälkeen pöydästäni löytyi enää pelkkiä riimunnaruja.

Jos jollekin jäi vielä epäselväksi, niin olin se pitkähiuksinen henkilö viininpunertavanvioletissa paidassa ja valokuvauskieltolätkä kaulassa. Fidelixin ja kumppanit taiskin aika moni tunnistaa, ne oli miulla matkassa maskotteina. Juuri kukaan ei uskaltanu tulla juttelemaan, mutta bongasin monta käsistäni lähtöisin olevaa pollea, sekä liudan muita netistä ennestään tuttuja ratsuja. Olipa hauska nähdä heppoja omistajineen ihan livenä!

Kun myytävät varusteet alkoivat loppua, väljeni myyntialueen väenpaljouskin ja ehdin käydä kurkkaamassa pari este- ja koululuokkaa, sekä ihastelemassa näyttelyhevosia. Täytyy kyllä nostaa hattua näille nykypolven keppihevosharrastajille, esteradalla painettiin ihan mieletöntä kyytiä ja ne jättimäiset esteet ylittyivät puhtaasti kuin vettä vaan! Hurja ajatella, että joskus sitä itekki on loikkinu samanlaisia, enää ei taitais iiiihan onnistua. Koululuokat oli myös nättiä katottavaa, sulavia liikkeitä ja tasapainoisia ratsukoita. Näyttelyiden hevoset olivat myös aikamoisia taidonnäytteitä, sangen kovatasoiset luokat tänä vuonna.

Kisojen järjestäjät olivat myös tehneet erinomaista työtä. Mielestäni kaikki toimi, opasteet olivat selkeät ja luokat pysyivät aikataulussa. Äänentoistokin pelasi ja tunnelma oli huipussa! Oli jotenki niin ihana nähdä keppistelijöiden into ja rakkaus heppojaan ja tätä lajia kohtaan. Näitä vanhempia kepparipiireistä tuttuja kavereita oli myös aivan mahtavaa nähdä pitkästä aikaa! Aika kului ihan liian nopeasti myyntipöytien takana turistessa. Tämä päivä jäi kyllä mieleeni yhtenä vuoden parhaimmista.

Vaikken kisoihin osallistunut muuten kuin myyjänä, sain silti lähteä kotiin yksi kolmesta elämäntyöpalkinnosta kainaloissani. Minut palkittiin keppihevosten ompelutaitojen ja -tekniikoiden kehittämisestä ja harrastajien innostamisesta kuluneen kymmenen vuoden aikana. En itse henkilökohtaisesti mennyt palkintoani vastaanottamaan, sillä en halunnut päätyä kepparidokumentin videokuvaan, tai muutenkaan valokuviin, mutta kiitokset sille neitokaiselle, joka laukkasi kunniakierroksen puolestani! Tämä palkinto on suuri kunnia ja kiitän sydämestäni kaikkia, jotka katsoivat minun tämän ansainneen. Toivottavasti työni jaksaa inspiroida uusia ja vanhoja harrastajia vielä vuosienkin päästä.

Kun näyttelyiden palkintojenjako oli katsottu, oli aika lastata maskottiheppatrio ja tyhjentyneet nyssäkät takaisin autoon ja ajella kotiin. Kyllä muuten illalla väsytti! Kerrassaan mahtava päivä.

IST:n juhlakuukausi jatkaa viimein etenemistään huomenissa! Täytyy ehkä siirtää suunnitelmieni loppupuolisko kesäkuulle pääsykokeiden jälkeiseen aikaan, nyt tekee tosiaan vähän tiukkaa toteuttaa noita juhlapostauksia.